The roof is on fire

Keskusteltiin jätkäkaverin kanssa joskus että mikä on narkkarin määritelmä. Sovittiin ettei ikinä päädyttäisi siihen tilanteeseen. Ei ikinä. Silti, näkisittepä mut nyt. Oon kaikkea sitä mitä luvattiin toisillemme ettei meistä ikinä tule. Tosin niin on poikaystäväkin, hiukan lievemmin vain. Sillä on ollut elämänsä aikana paljon enemmän kokemusta huumeista kuin mulla ja se osaa jo kieltäytyä paskoista vedoista. Vaikka ollaankin käytetty suonensisäisiä aikalailla yhtä kauan ja ehkä piikilleen saman verran, jotenkin mun kroppa ja psyyke ei kestä enää ilman, kun taas miehelle riittää pelastukseksi kalja ja hatsi. Mä tarvitsen jotain vahvempaa. Ja paljon. Tolet noussut niin paljon ettei mikään määrä enää tunnu riittävän ja silti tiskailen vanhoja klikkikuppeja ja käytettyjä filttereitä jos vaikka irtoaisi jotain. En ikinä opi että ainoa mikä niistä irtoaa on horkat. Tai no en enää edes erota onko kyse horkkavedestä vai pelkästään vieroitusoireista. Fyysiset pelottaa jo enemmän kuin psyykkiset. Joka paikkaa kolottaa ja särkee niin paljon etten pääse edes liikkeelle aamuisin. Koko ajan kylmä ja kuumeinen olo ja fiilis sellainen että voisin vaikka tappaa vedoista. Vaikka itsehän mä tässä näytän aika tapetulta. Tai pahoinpidellyltä ja raiskatulta ennemmin. Kädet niin täynnä arpia ja mustelmia että ei edes näe normaalia tervettä ihoa kaiken paskan alta. Subuvedot pelastais nyt..